Aug
20

Sinne mieli kaipaa minne sen antaa kantaa

by Sofia   -   in Cooking

Joskus ajatusten on hyvä antaa vaeltaa muistoihin. Lähelle tai kauas. Ainakin niihin kauniimpiin ja suloisesti kultautuneisiin. Ei niinkään haikeutta luomaan, vaan tuomaan tullessaan sen nautinnon jonka niiden eläminen on joskus meille tuottanut. Kun syksyn tuoksu saapuu hiljalleen ilmaan, tuo se mieleen monia ihania vuosia, päällekkäisiä muistoja ja ne sekoittuvat mielessä lapsuuden märiksi lehtikasoiksi ja polkupyöriksi koulutiellä. Sateenvarjojen alla juoksenteluksi Euroopan muodin pääkaupungeissa, nopeasti juotuun espressoon kiireessä castingeihin. Mutta tällä kertaa annoin ajatusten kantaa vähän lähemmäksi, lämpimään syksyyn joka ei saapunut lainkaan niin aikaisin kuin Suomessa.

Firenzen Pohjoispuolelle nousee kukkulat. Siellä, pienessä kylässä, jollakin kukkulalla on talo. Taloon kuljetaan portin lävitse, valaistua käytävää jota reunustavat kasvien lisäksi vikkelästi kipittävät sisiliskot. Käytävän päässä on piha. Ulkona on jo pimeää, mutta pihalle on katettu illallinen kynttilänvaloon. Ilmassa tuoksuu vielä lämmin päivä vaikka onkin pilkkopimeää. Maistat ehkä hedelmäisen oliiviöljyn bressaolan ja rucolan päällä. Rapeakuorista leipää kastetaan viimeiseenkin öljyn rippeeseen. Maailman paras kokki on ollut keittiössä. Illallinen on saanut mausteeksi rakkautta, omia lapsia ja vaimoa, mutta erityisesti ruokaa kohtaan.

Kun aamu valkenee ulkona, hiippailen kahvikuppini kanssa terassille ihailemaan siltä aukeavaa maisemaa. Valtavien yrttipensaiden huumaava tuoksu, jossain soivat kirkonkellot ja Italian utuinen aamu kutkuttavat sielun syvyyksissä. Päivä voi olla kuuma, mutta aamulla terassin kivetys on viileä varpaiden alla ja sisällä joku aloittaa aamunsa jazzilla.